Amerikkalainen versio demokratiasta selittää maan poliittista sekasortoa

Vaikka enemmistö amerikkalaista uskoo elävänsä maailman parhaassa demokratiassa, tosiasiassa Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä ei perustu samanlaiseen parlamentarismiin kuin muun muassa Suomessa.
Huomenna, marraskuun kahdeksantena amerikkalaiset valitsevat presidentin lisäksi kaikki edustajainhuoneen eli alahuoneen jäsenet ja kolmanneksen senaatin eli ylähuoneen jäsenistä, senaattoreista.

Samana päivänä valitaan lisäksi osavaltioiden kuvernöörejä sekä kunnanvaltuustoja, kunnanjohtajia, nimismiehiä eli sheriffejä, tuomareita sekä aluetason elimiä siten kuin eri osavaltioiden lait määräävät. Lisäksi monissa osavaltioissa vaaleihin liittyy erilaisia kansanäänestyksiä ajankohtaisista aiheista.
1700-luvun lopulla syntynyt amerikkalainen demokratia on osaksi brittiläistä perua. Siten kongressin vaalipiirit ovat yhden edustajan vaalipiirejä, mikä on johtanut kaksipuoluejärjestelmään. Presidentti-instituutio on sensijaan amerikkalaisten oma keksintö joka peri sekä Englannin kuninkaan että pääministerin tehtävät ja asemat.

Kuten kaikissa demokratioissa, parlamentilla eli Yhdysvaltain kongressilla on lainsäädäntövalta ja budjettivalta. Mutta hallitus on presidentin kabinetti, jonka ei tarvitse nauttia kongressin vaan presidentin luottamusta. Kabinettiin nimitettävien on kuitenkin saatava senaatin hyväksyntä ennen nimitystä. Edustajahuoneelle hallituksen kokoonpano ei kuulu. Presidentti on kabinetin puheenjohtaja, siis pääministeri.

Kun USA:n perustuslaki 1787 säädettiin, jokainen osavaltio sai kaksi senaattoria väkilukuun katsomatta. Edustajahuoneeseen valitaan edustajat väkiluvultaan tasakokoisista vaalipiireistä koko liittovaltiosta ja sen alusmaista Amerikan Samoaa myöten. Senaattoreita on sata ja edustajia 435. Tammikuussa 2017 aloittaa USA:n 115. kongressi sillä kongressien järjestynumero juoksee edustajainhuoneen mukaan.
Senaattorit valitaan virkaansa kuudeksi vuodeksi ja edustajainhuoneen jäsenet kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Minkään osavaltion molemmat senaattorit eivät ole yhtä aikaa erovuorossa.
Lakeja säädettäessä molemmat kamarit ovat tasavertaisia. Lain pitää mennä läpi molemmissa. Muuten senaatin ja edustajainhuoneen tehtävät poikkeavat toistaan.

Olipa uusi presidentti Clinton tai Trump, hän tarvitsee keskeisiin virkanimityksiin ja valtiosopimuksiin senaatin siunauksen. Ulkopolitiikassa senaatilla onkin vahva asema. Senaatti toimii tarvittaessa myös valtakunnanoikeutena.

Edustajainhuoneen omia valtuuksia ovat presidentin valinta, jos se ei presidentinvaalien valitsijamiehiltä onnistu, oikeus kuulustella ministereitä ja virkamiehiä valiokunnissaan sekä virkasyytteen nostaminen muun muassa presidenttiä vastaan.

Edustajahuoneella ei ole kärjistetysti sanoen mitään omaa ulkopolitiikkaa. Edustajan toimi on joka toinen vuosi katkolla, ja se pitää lunastaa pienessä vaalipiirissä ihmisille läheisillä teemoilla. Edustajainhuoneen painopiste on siksi sosiaalipolitiikassa, alueellisessa elinkeinopolitiikassa ja veroissa. Se edustaa pientä amerikkalaista, näin sanotaan, kun senaatti edustaa suurta Amerikkaa.
Yhdysvaltain nykyinen kaksipuoluejärjestelmä vakiintui sisällissodan jälkeen 1800-luvun lopulla. Edeltävä puoluekenttä oli varsin sekava, puolueet jakautuivat ja uudelleen ryhmittyivät sekä vaihtoivat nimiään.
Valtapuolueidenkin politiikka on tietysti muuttunut ja joissain asioissa ne ovat vaihtaneet keskenään paikkaa. Puolueet ovat mahtavia mutta niiden puheenjohtajien nimiä ei kukaan muista: puoluejohtaja on vaalipäällikkö ja rahankerääjä, ei linjanvetäjä. Linjanveto tapahtuu presidenttiehdokkaiden esivaaleissa ja julistaminen herätysjuhlamaisissa puoluekokouksissa.

Vuonna 1832 perustettu Demokraattinen Puolue väittää olevansa maailman vanhin jatkuvasti toimiva puolue. Sitä edelsi Thomas Jeffersonin Demokraattis-republikaaninen puolue 1792-1824, mutta sen kutsumanimi oli ”republikaanit” joilla ei ole yhteyttä nykyiseen Republikaaniseen puolueeseen. Tämä puolue puolusti osavaltioiden autonomiaa ja vastusti keskusvaltapainotteisia federalisteja.

Nykyinen Republikaaninen puolue perustettiin 1854 muun muassa Lincolnin johdolla vastustamaan orjuutta ja suurtilallisten valtaa. Se painotti liittovaltion valtaa yli osavaltioiden, eli seurasi tässä 1700-luvun federalisteja. Se piti itseään työväen ja pienyrittäjien puolueena sekä kannatti raittiutta ja kieltolakia.

Nyt puolueen katsotaan olevan lähellä jättiyrityksiä, suurpääomaa ja viljelijöitä. Se pyrkii rajoittamaan liittovaltion valtaa sekä karsimaan veroja ja julkisia palveluita. Republikaanien ideologian voisi tiivistää: kaikki samalle viivalle ja samat mahdollisuudet. Sitten kukin hoitakoon itse itsensä.
Kuitenkin juuri republikaanien johdolla ajettiin Nixonin aikana läpi sekä minimipalkka että aikansa oloissa radikaalivihreä ympäristölainsäädäntö.

Republikaanien kannattajat ovat perinteisesti tulleet ankaran pietistisistä herätyskirkoista, anglosakseista ja skandinaaveista. Sitä pidetään arvokonservatiivisena ja talousliberalistisena.
Ulkopolitiikassa GOP:ksi kutsuttu (Grand Old Party) kannatti pitkään USA:n keskittymistä omiin asioihinsa ja eristäytymistä maailmanpolitiikasta. Se esti USA:n liittymisen Kansainliittoon ja vastusti viimeiseen saakka liittymistä kumpaankin maailmasotaan, kun demokraateilla oli taipumusta olla maailmanpoliiseja. Toisen maailmansodan jälkeen eristäytymispyrkimykset karisivat pois ja kumpikin puolue on harjoittanut yhtä aktiivista suurvaltapolitiikkaa.

Demokraattien pääkannattajat olivat alkuun etelävaltioiden maanomistajat. Eteläinen oikeistosiipi oli puolueessa vahva vielä silloin kun sen toinen jalka jo oli pohjoisvaltioiden ammattiyhdistysliike. Etelän demokraatit siirtyivät republikaanien taakse Reaganin aikana. Nykyisin puolueeseen kuuluu sosiaalidemokraattinen siipi, jota kyllä sanotaan liberaaleiksi mutta joka vastustaa liberalismia, vihreitä maailmanparantajia ja porvarillisia pragmaatikkoja. Kannattajia ovat katoliset, juutalaiset, episkopaalit, värilliset sekä ay-aktiivit. Moniuskontoinen joukko ei voi käyttää yksioikoista herätysretoriikkaa kuten republikaanit, ehkä onnekseen.

Demokraatit eivät yhteiskuntapolitiikassa usko, että kukin voi hoitaa itse itsensä, ehkäpä suorastaan katsovat että on julmaa panna kaikki samalle viivalle, koska kaikki eivät pysty samoja mahdollisuuksia hyödyntämään. Puolueen sosiaalipoliittiset suuruuden kaudet olivat F.D.Rooseveltin New Deal sekä Kennedyn-Johnsonin tasa-arvopolitiikan kausi. Sen jälkeen yhteiskunnalliset linjaukset ovat jakaneet puoluetta sisäisesti.

Keskinäisistä riidoistaan huolimatta molemmat valtapuolueet ovat viime vuosikymmeninä aina löytäneet yhteisen sävelen kun on pitänyt torpedoida vähäinenkin mahdollisuus vakavasti otettavan kolmannen puolueen noususta Yhdysvaltain poliittiselle kartalle.